”Lehtijuttu on kuin loputtomien isojen ja pienten valintojen muodostama palapeli. Ei ole yhdentekevää, kuka jutussa pääsee ääneen, ja millaisia sanavalintoja on tehty.” ET:n toimituspäällikkö Kaarina Palletvuori kertoo kirjoituksessaan, miten hän editoijana perkaa toimittajan juttua palanen kerrallaan, ja mitä on ehtinyt tapahtua ennen kuin tarina on lukijalla.
Tekstin kirjoittaja Kaarina Palletvuori on ET-lehden toimituspäällikkö.
Kuinka usein olet itkenyt tai nauranut aikakauslehtijutun äärellä? Hieno ja koskettava lopputulos on se osa juttua, joka näkyy lukijalle, ja niin pitää ollakin. Sitä ennen on kuitenkin tapahtunut paljon. Hyvä juttu ei synny tyhjästä edes silloin, kun upea tarina putoaa syliin.
Lehtijutun kirjoittaminen on kuin isojen ja pienten valintojen muodostaman palapelin kokoamista: Kenestä tai mistä aiheesta juttu tehdään? Saako Alzheimerin tautiin sairastunut tai masentunut itse kertoa jutussa tarinansa? Saako hän olla aktiivinen toimija vai kutistuuko hän vain esimerkiksi? Kertooko kirjoittaja asiasta sitä arvottaen vai neutraalina tarkkailijana? Onko tarkoitus provosoida vai ymmärtää ja rakentaa? Millaisia sanoja käytetään? Mitä yksityiskohtia jutussa on? Miten juttu alkaa?
Jutun kirjoittajalla on paljon vastuuta, mutta sitä ei onneksi tarvitse kantaa yksin. Apuna on editoija, joka sparraa ja muokkaa juttua kohti mahdollisimman hyvää lopputulosta yhdessä kirjoittajan kanssa.
Editoijana katson juttua sekä ammattilaisen että lukijan silmin. Liikutunko? Näenkö, mikä jutussa voisi muita lukijoita koskettaa? Onko lukeminen vaivatonta? Sitten lähden perkaamaan juttua palanen kerrallaan ja mietin, miten tarina on rakennettu. Kantaako se?
Tarinan rakentaminen voi äkkiseltään kuulostaa jäykältä ja jopa herättää epäilyksen puhutaanko jutussa totta. Omassa työssäni rakentaminen on kuitenkin arkisesti vaikkapa sitä, kun mietin mitkä yksityiskohdat jutussa ovat tarpeen. Viekö juuri tämä pieni asia tarinaa eteenpäin, ja liittyykö se valittuun näkökulmaan?
Jokainen meistä on varmaan lukenut jutun, jossa jo alussa ihmettelee, että siis mistä tämä kertoo. Jos jutun aiheeseen pääseminen vaatii liikaa voimia, jää lukeminen helposti kesken. Alun pitää sekä koukuttaa että johdattaa jutun aiheeseen. Vähän kuin kulkisi jonkun muun valmiiksi tallaamaa polkua sen sijaan, että kompuroi jokaiseen oksaan.
Joskus juttu on sujuvasti kirjoitettu, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Polku on silloin nopeasti kuljettu eikä matkan varrella ole mitään yllättävää, mitä kannattaisi pysähtyä katsomaan. Silloin jutusta ehkä puuttuu syvempi taso. Ei niin sanotusti tunnu missään.
Tarinassa täytyy olla vähintään kaksi tasoa: se mitä näet heti ja se, mikä jää mieleen pyörimään.
ET-lehden juttu neljätoista vuotta kestäneestä talonrakennusprojektista on tästä hyvä esimerkki. Se voisi jäädä pelkästään kertomukseksi rakentamisesta. Mutta kun sukelletaan kodin rakentajien motiiveihin ja tapaan elää, paljastuu monta kiinnostavaa yksityiskohtaa. Haastateltujen halu elää muutoksen keskellä, tarve tehdä asiat tarkasti ja rakkaudella, kaaoksen sietäminen ja sen kaipuu. Se, kun valmis tuntuu tylsältä ja jopa pelottavalta!
Hyvässä tarinassa näytetään enemmän kuin kerrotaan. Kirjoittaja saattaa toisinaan sukeltaa niin syvälle sisään kertomukseen, että hän unohtaa näyttämisen. Silloin editoija on lukijan silmät ja muistuttaa siitä.
Jutussa saatetaan kertoa: ”Peter meni sisään vanhaan lukittuun taloon”, kun sen sijaan pitäisi näyttää: ”Pitkään hylättynä seissyt autiotalo oli lukittu. Peter kiersi vanhaa hirsirakennusta, löysi ikkunan ja kiipesi sisään. Vastaan tulvahti pölyä ja tunkkainen tuoksu.” Jälkimmäisessä kirjoittaja on lukijan aisteina ja pöly pöllähtää hänenkin kasvoilleen.
Tarinan rakentaminen on myös sitä, että juttu kulkee loogisesti kohti loppua ja pitää lukijan kyydissä. Eikä vain pidä, vaan koukuttaa yhä uudelleen niin, että mielenkiinto ei herpaannu missään kohdassa. Siksi keskinkertainen ei hyvässä aikakauslehtijutussa riitä.
Jutun pitää loppua niin, että lukija tuntee saaneensa sen mitä luvattiin, hän pääsee perille. Alussa mahdollisesti esitettyyn kysymykseen on vastattu, eikä tarina muutenkaan jätä lukijaa tyhjän päälle. Joskus lopussa voi olla käänne joka keikauttaa aiemmin luetun päälaelleen. Mutta silloinkaan ei saa vetää mattoa lukijan jalkojen alta. Huijatuksi ei saa tuntea itseään, vaikka yllätetyksi tulisikin.