Kuvassa Annina Pieskillä on päällään saamenpukunsa eli gákti. 

Tiistaina 6.2. vietetään saamelaisten kansallispäivää. Sanoman HR-asiantuntija Annina Pieski kertoo, miten saamelaisuus näkyy ja tuntuu tavallisessa arkipäivässä, ja mitä jokaisen tulisi ymmärtää saamelaisuudesta.

”Ensimmäiseksi haluan sanoa: saamelaisuus ei välttämättä näy ulospäin. Saamelaisuuttani saatetaan hämmästellä, koska en ole pukeutunut saamenpukuun eli gáktiin. Saamen kielen puhuminenkaan ei tee kenestäkään saamelaista, koska kielen voi aina opetella. 

Saamelaisuus tulee syntymästä, se on osa identiteettiä.

Olen kotoisin Utsjoelta. Isän puolen sukuni on saamelaisia, äiti on kotoisin Tampereelta. Meillä kotona on puhuttu ja puhutaan pohjoissaamea eli yleisintä saamen kieltä. Saamelaisuus tuntuu minussa joka päivä – usein hyvin riipivänä ikävänä, mutta myös hienolta ja arvokkaalta. Koen suurta ylpeyttä saamelaisuudestani. Omat juureni ovat syvällä Utsjoella, ja kaipuu Tenojoen varrelle kuuntelemaan joen virtausta ja hiljaisuutta on kova. Onneksi pian on kesä ja pääsen kotiin. 

Saamelaisuus tuntuu myös yhteisölliseltä, varsinkin täällä saamelaisalueen ulkopuolella. Se on tunne, ettei ole yksin. Saamelaisuus on viime aikoina tuntunut myös entistä tärkeämmältä, koska olemme joutuneet taistelemaan uuden saamelaiskäräjälain puolesta.

Ihmisiä kiinnostaa usein kuulla, että ollaanko me todella juuri sellaisia, millaisina meidät on mediassa vuosikymmenten ajan esitetty. Vastaus on lyhyt: ei olla. Haluaisin jokaisen suomalaisen ymmärtävän, että me ollaan oltu täällä jo kauan sitten ja ollaan edelleen. Saamelaiset ovat aina joutuneet taistelemaan sen eteen, että me tultaisiin nähdyiksi ja kuulluiksi. Saamelaiset ovat Suomen alkuperäiskansa, ja meistä ei puhuta edes koulukirjoissa mitään.

Saamelaiset on tykätty aina leimata mielensäpahoittajiksi, luulen, että meihin on helpompi suhtautua silloin. Tai lähinnä olla suhtautumatta. Mediassa on myös paljon väärää tietoa, minkä takia ymmärrän, että suomalaiset ovat välillä ihan pihalla saamelaisten asioista. 

Minulla on usein paha mieli siitä, että alkuperäiskansojen oikeuksia ei kunnioiteta tai oteta huomioon. Ja kuten muutkin vähemmistöt, saamme mekin osamme rasismista. Suomella on osansa kolonialistisessa historiassa eikä siitä ole edes kovin pitkä aika. Isäni on asunut pahamaineisissa asuntoloissa, joissa saamelaisuus 1940-luvulla kirjaimellisesti yritettiin hakata pois.

Minusta on tullut jonkin sortin kävelevä yhden ihmisen tietojenoikaisutoimisto, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja, jos haluan että saamelaisten asema Suomessa joskus vielä muuttuu. Ihmisten pitäisi osata jo olla heittämättä minulle, (tai kenellekään), nunnuka nunnuka -läppää. Näitäkin sankareita kohtaan edelleen, ja se on raskasta. Minua, kuten muitakin saamelaisia yritetään myös jatkuvasti provosoida. Jos huomaan olevani tämänkaltaisessa tilanteessa, lähden pois ja se on oikeuteni. Kenenkään ei tarvitse kuunnella epäkunnioittavaa puhetta. 

Saamelaisuudesta saa hyvin tietoa esimerkiksi somesta, jossa kannattaa seurata Emmi Nuorgamia, Petra Laitia ja Suvi Westiä. Suosittelen myös katsomaan dokumenttielokuvat Máhccan – Kotiinpaluu ja Eatnameamet – Hiljainen taistelumme. Kirjoista kannattaa lukea Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirja Vastatuuleen, jossa on muiden muassa isäni tarina asuntola-ajoista. Minultakin saa aina tulla kysymään.

Kansallispäivämme on hyvin pitkälti samanlainen päivä kuin muutkin. Saatan tosin töitä tehdessä kuunnella enemmän lempimusiikkiani saamelaisartisteilta Áilu Valle, Sofia Jannok ja Wimme. 

Isälleni soitan kuten kaikkina tärkeinä juhlapäivinä. Isäni on maailman hienoin. Olen onnellinen ja kiitollinen saamelaisista juuristani ja muista hienoista piirteistä, mitkä olen häneltä perinyt. Minun isäni on Tenon vahvin mies vuodelta -96, ja vaikka en fyysisesti olisi yhtä vahva kuin hän, niin henkisesti ollaan niin vahvoja kuin kukaan voi olla.”