Työkierron myötä kollegan työn arvostus kasvaa

Suomen monikanavaisin mediatalo tarjoaa työntekijöille mahdollisuuden laajentaa osaamista työkierron myötä. Me Naisten toimittaja Susanna Laari on vuoden työkierrossa Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa ja Kaisa Viljanen vaihtoi Hesarin lifestyletoimituksen Me Naisiin niin ikään vuodeksi. Kokemukset toisesta mediasta ovat yllättävän samankaltaisia!

Susanna Laari: ”Mukavassakin työpaikassa on urautumisen uhka”

”Mikä ihmeen ykkönen? Mitä on dessuttaminen? Aikakauslehtitoimittajan ensimmäiset päivät Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen uutisdeskissä tuntuivat välillä paniikinomaiselta sekoilulta. Onneksi kollegat olivat enemmän kuin avuliaita, ja pääsin suoraan uutishommiin. Jututin Amos Rexin johtajaa jonoista ja tulostappiosta, opastin kaupunkilaisia Lux Helsingin reitille, tein pieniä uutisia (niitä printin ykkösiä!) palkinnoista ja tulevista konserteista. Jo ensimmäisellä viikolla taisin marssia myös uutispäällikkömme Jutan kanssa rötöskoppiin eli rikostoimittajan pakeille neuvoja kysymään. Olin ajatellut, että kerran viikossa ilmestyvässä Me Naisissa tahti oli kova, mutta deskissä tuntui, ettei lounaalle ehdi. Osa kiireen tunnusta johtui tosin varmasti omasta kokemattomuudestani.

Olin ollut melkein kymmenen vuotta töissä Me Naisissa, kun aloin haaveilla vaihtelusta. Työssäni ei sinänsä ollut mitään vikaa, päinvastoin: työkaverit olivat kivoja ja sain tehdä isoja henkilöjuttuja näkyvälle paikalle niin paljon kuin sielu sieti. Silti tuntui, että olisi kiva päästä oppimaan jotain uutta. Mukavassakin työpaikassa on urautumisen uhka.

Kiertomahdollisuudesta oli silloin tällöin kehityskeskusteluissa ohimennen vihjaistu – sitähän mainostetaan yhtenä ison konsernin eduista – mutta tajusin, että tässä asiassa pitää itse olla aktiivinen. Oli hienoa huomata, miten positiivisesti kaikki esimiehet molemmissa päissä ideaan suhtautuivat sen jälkeen, kun uskalsin avata suuni ja sitä ehdottaa.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on aina ollut unelmieni työpaikka. Olin opiskellut kirjallisuutta ja työskennellyt pitkään kustantamossa, joten kun kierto lopulta vuoden odottelun jälkeen onnistui, tuntui kuin olisin palannut juurilleni. Oli myös ihana huomata, miten paljon tuttuja minulla Sanomatalossa oli. Kaikki uudet kollegat ottivat minut hienosti vastaan.

Kahden kuukauden kokemuksen jälkeen tekee mieli sanoa, ettei toimittajan työ kulttuuritoimituksessa eroa suuresti aikakauslehtitoimittajan työstä. Olen haastatellut Hesarin kulttuuriin samoja ihmisiä, joista tein juttuja jo Me Naisiin. Helsingin Sanomien jutuissa olen puhunut haastateltavien kanssa vähän tiukemmin asiasta. Aikakauslehdessä oli ehkä enemmän painetta löytää uusi kulma haastateltavan persoonaan. Viime vuosina uutisjournalismi on kuitenkin lähentynyt lifestylelle tyypillistä tekemistä, joten työkokemuksestani aikkaripuolella on ollut täällä paljon hyötyä.

Erojakin toki on. Helsingin Sanomien jättimäisyyden ja koneiston automaattisuuden huomaa pienissä asioissa. Esimerkiksi siinä, että ennen juttukeikkoja kuvaaja tilataan toimitusjärjestelmän kautta eikä hänen kanssaan välttämättä puhuta tulevasta lainkaan. Olen myös ihaillut päivittäisen toimitustyön rutiineja: miten kuvatoimittajat, taittajat ja editorit rakentavat tuosta vain vauhdilla tekstini ympärille hienon kokonaisuuden.

Uutistoimituksessa mennään myös ihan eri tavalla digi edellä kuin aikakauslehdessä. Suurin osa jutuista julkaistaan ensin netissä, ja joka puolella toimituksen katoista roikkuu näyttöjä, joilta voi seurata, miten jutut vetävät. Lisäksi jokainen toimittaja voi seurata omien juttujensa reaaliaikaisia lukijamääriä niitä analysoivan nettityökalun avulla.

Se on mielenkiintoista, mutta koko ajan täytyy pitää mielessä, että on myös juttuja, joita luetaan vain printissä ja nekin ovat tärkeitä.

Brändinä Helsingin Sanomat on niin tunnettu, ettei haastateltavia juuri tarvitse juttuihin houkutella. Hesarin jutut myös huomataan ja tuntuu, että niitä arvostetaan ihan eri tavalla kuin muiden medioiden juttuja. Ikinä saman talon suuressa aikakauslehdessä työstäni ei ole oltu niin kiinnostuneita kuin nyt. Se on vähän huvittavaakin. Ehkä työkiertoa voisikin suositella kaikille juuri sen takia: arvostus puolin ja toisin kasvaa, kun pääsee kurkistamaan, miten ammattitaitoisesti hommia eri toimituksissa tehdään.”

 

Kaisa Viljanen: ”Mielestäni kenelläkään ei ole varaa dissata kollegojen työtä”

”Ai sä pääset sinne testailemaan meikkejä!” kommentoi tuttavani konsernikiertoa Me Naisiin. Joo, hädin tuskin ehdin töitä tehdä kun toinen käsi on koko ajan meikkivoiteessa. Ensimmäisten viikkojen aikana haastattelin Mimmeille muun muassa Siperian alkuperäiskansojen lauluperinnettä tutkivaa muusikkoa ja matkustin Ruotsiin tapaamaan Kim Wallin vanhempia. Meikeistä en ole vielä saanut kirjoittaa.

Työ naistenlehdessä on sekä samanlaista että erilaista kuin sanomalehdessä. Parin kuukauden vertailukokemuksella kärjistäisin, että henkilöjutuissa mennään Hesarissa enemmän kiinnostava asia, Mimmeissä kiinnostava ihminen edellä. Kummassakin tapauksessa siitä kaivetaan kaikki irti. Lifestyle-juttuja tehdään molemmissa lehdissä hyvin suurella kunnianhimolla ja kovalla tahdilla.

Olen ollut Hesarissa vakkarina 11 vuotta. Kun siirryin Mimmeihin, ajattelin, että pitääkö minun nyt jotenkin de-hesaroida itseni. Mutta miten sen edes tekisin? Enhän minä itseäni voi muuttaa. Loppujen lopuksi monet tekemistäni jutuista voisi julkaista molemmissa lehdissä, jos niiden näkökulmaa vain vähän muokattaisiin.

Arvostan Me Naisten monipuolista ja ärhäkkää brändiä todella paljon. Minusta on mahtavaa, että samaan lehteen mahtuu ripsaritestejä ja juttuja tyttöjen sukuelinten silpomisesta. Me Naisten maailmassa siinä ei ole mitään ihmeellistä, että naisia kiinnostavat molemmat asiat. Mustavalkoisuus on typerää ja turhaa, eivät ihmisetkään ole sellaisia.

Oli järkytys, kun haastateltava kieltäytyi haastattelusta ”hömppäjulkisuuteen” vedoten. Myös jotkut toimittajat ylläpitävät yhä mielikuvaa ”hömppälehdistä”. En oikeastaan edes jaksaisi miettiä asiaa, mutta näköjään on joillekin edelleen ongelma, että rasvoja vertaillaan. Mielestäni kenelläkään ei ole varaa dissata kollegojen työtä, sen verran kovaa toimittajan työ nykyään on. Kaikenlaista journalismia tarvitaan. Sitä paitsi, rasvoissa on eroja.

Uusissa työtavoissa on ollut opeteltavaa. Mimmeissä on todella paljon erilaisia juttutyyppejä ja -kokoja, ja lisää tulee kun lehti ja verkkosivusto uudistuvat. Työ pitää aikatauluttaa ja suunnitella itse. Kaikkea uutta ei omaksu hetkessä, onneksi sihteerit ja toimituspäälliköt paimentavat. Palautetta olen kaivannut tavallistakin enemmän. Siitähän on krooninen pula kaikissa toimituksissa. Mutta minut on otettu todella mutkattomasti vastaan ja jututkin on julkaistu.

Kaikkein suurin ero päivittäisessä työssä on yllättäen ollut työympäristö. Ruoholahdessa on todella hiljaista. Aluksi luulin, että kaikki ovat lomalla tai irtisanottu. Minulla on todella voimakas tarve puhua töissä lähinaapureiden kanssa ja myös itsekseni. Se on tapa prosessoida ja ideoida juttuja ja tekee työstä paljon hauskempaa. Yritän kunnioittaa työrauhaa.

Tämä on jo toinen konsernikiertoni. Ensimmäinen oli Hollannissa Linda-lehdessä kesällä 2017. Mielestäni kiertomahdollisuuksia pitäisi olla tarjolla enemmän. Ne tekisivät kaikille hyvää. Kierto tuo vaihtelua. Urautumista seuraa kyynistyminen, eikä se saisi koskaan näkyä lukijoille. Uuden oppiminen ruokkii luovuutta. Kierto opettaa myös arvostamaan kollegoita toisella puolella konsernia.”

04.04.2019