Yliarvostettu inspiraatio

Luovassa työssä mitataan Riku Talvitien mukaan tahtoa, sinnikkyyttä ja uskoa lopputulokseen.

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan luovuudesta, ajattelin sitä ensin luovan strategin näkökulmasta. Aihe tuntui kalutulta kuin juhannuksen viimeinen grilliin jäänyt kanankoipi, enkä kokenut välitöntä inspiroitumisen leimahdusta. Mutta koska toinen ammattini on jännityskirjailija, päätin kokeilla erilaista lähestymistä. Toisaalta kirjan kirjoittamisen prosessi muistuttaa markkinointikampanjan suunnittelua, toisaalta se on täysin erilainen. Yhtäläistä ovat omiin vahvuuksiin nojaaminen, yksin tekemisen typeryys ja hihojen kääriminen.

Romanttisessa näkemyksessä kirjailija litkii punaviiniä baskeri päässä Nirvanan soidessa ja nerokkaat lauseet ilmestyvät kuin itsestään valkoiselle paperille muodostaen täydellisen kiehtovan tarinan. Siirrytään vain flow-tilaan ja päästään perille kuin humalainen baarista luotettavan taksikuskin kyydissä (ennen taksilain uudistusta). Jep. Inspiraatio saattaa riittää boheemin taiteilijaelämän viettämiseen, mutta kirjan valmiiksi saattamiseen vaaditaan pinkeitä pakaralihaksia. Lieneekö hehkulamppu syttynyt Edisonin pään päällä, kun hän aikoinaan baarin hämyisässä nurkkapöydässä viihdytti kavereitaan lasauttamalla kuuluisan mietelauseensa: ”nerous on 1 % inspiraatiota ja 99 % perspiraatiota”.

Ensimmäisen kirjani synnytyskivut romuttivat pumpuliset mielikuvat ja opettivat arvostamaan kirjailijan työtä. Työtä. Olin kuvitellut sen valmistuvan sapattivuoteni aikana helposti, vaikka samalla kiertäisin rinkka selässä maapallon ympäri. Parin viikon tuhertamisen jälkeen valkeni, että luovuuden puuskaa odotellessa napajäätiköt ehtisivät sulaa ennen kirjan julkaisemista. Ohikiitävien inspiraatiovarttien jäljiltä kasassa oli vain muutaman huoliteltu sivu, ja projekti alkoi vaikuttaa Sagrada Familia -kirkon rakentamiselta. Oivalsin kantapääni kautta saman kuin Edison aikoinaan, lisäksi siihen vaadittiin satunnainen kohtaaminen skotlantilaisen vanhemman kirjailijarouvan kanssa vietnamilaisella bussiasemalla. Mutta se on ihan toinen tarina.

Toki ilman inspiroivaa dopamiiniryöppyä olisi vaikea saada kirjoitusprojektia edes alkuun. Itse tarvitsen jonkin kantavan idean, jota pidän nerokkaana, ja joka motivoi puurtamaan sivut kasaan vaikka väkisin − aivan kuten mainoskampanjaa suunnitellessa. Ajatus voi itää mistä tahansa, vaikka lehtiartikkelista, jossa kerrotaan ikijään alta löytyneestä superviruksesta. Seuraa vaihe, jossa urakka vaikuttaa mahdottomalta, idea täysin paskalta ja kirjoittaja alakoulun tarkkailuoppilaalta. Silloin mitataan tahtoa ja sinnikkyyttä, uskoa lopputulokseen. Mutta kun tekstiä jaksaa muokata kyllästymiseen saakka, niin vähitellen ajatus kirkastuu kuin kesäpäivä sateen jälkeen. Alkuperäinen idea kerää uusia kerroksia ja juonenkäänteitä, tarina vie mennessään ja innostus tekemiseen löytyy uudelleen.

Jotkut kirjailijat puurtavat yksinään kammiossaan, kunnes esittelevät maailmalle valmiin tekstin. Itse en usko sellaiseen toimintamalliin. Vaikka kirjoittaminen on yksinäistä, parempaan lopputulokseen päästään tiimityöllä. Kuten työelämässä, omat ajatukset kirkastuvat, kun niitä sparrailee toisen kanssa. Erilaisesta näkökulmasta tarinaa tarkasteleva esilukija tuo siihen aina uusia ulottuvuuksia, jotka puhkovat kirjailijan ympärilleen rakentaman narsistisen kuplan.

Kannattaa aina kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee ja josta on innostunut, sillä tunteet tarttuvat myös kirjoitettuna. Omista kokemuksistaan ja ympäristöstään ammentamalla pystyy fiktiosta rakentamaan uskottavamman ja kiehtovamman kokonaisuuden. Monet ystäväni ovatkin huomanneet päätyneensä kirjoihini roolihahmojen esikuviksi. Kuvitteellisessa maailmassa voi olla vaikea pysyä itsensä kanssa johdonmukaisena, todellisiin asioihin ankkuroituminen auttaa. Luovuutta on todellisten ja fiktiivisten asioiden yhdisteleminen kiinnostavalla tavalla. On varsin mahdoton olla luova missään työssä, ilman riittävää asiantuntemusta aihepiiristä.

Vaikeinta kirjan kirjoittamisessa on sen lopettaminen. Ei ainoastaan sen sulavan loppuratkaisun, joka jättää alushousut pyörimään jalassa ja saa kyyneleet silmiin, vaan ylipäänsä kirjoittamisen lopettaminen. Se, että päästää tekstin käsistään ja lyö siihen ”valmis”-leiman. Aina löytyisi jotain paranneltavaa, mutta jossain vaiheessa viilaukset parantavat lopputulosta enää kosmeettisesti. Niinpä lopetan tämän tekstin hinkkauksen tähän, ja toivotan kaikille oikein mukavaa kesää. Lukekaa paljon kirjoja.

Luova strategi Riku Talvitie suunnittelee päivisin asiakkaille kampanjaideoita Sanoman b2b-myynnissä ja kirjailija uppoutuu mielikuvitusmaailmoihin yön pimeinä tunteina. Hänen toinen dekkarinsa ”Viimeinen lähetys” julkaistiin toukokuussa 2019. 

27.06.2019